Sunnuntai

Mm, det här är värt att dö för
Jag tror mitt hjärta blöder

Tänään on sunnuntai, virallinen lepopäiväni, jolloin kuitenkin pitäisi saada äidinkielen essee valmiiksi. Erinäisten syiden takia mielessä on kaikkea turhaa, hassuja ajatuksia elämän merkityksestä, kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa ikinä vastata.

Nyt on Lontoon vieras saatettu lentokentälle ja täytyy myöntää, että huone tuntuu ihmeen tyhjältä ilman patjaa tossa keskellä lattiaa. Vai oisko tää vain sittenkin tilava? Hieman hävettää sanoa, mutta oman huoneen jakaminen viikoksi oli paljon hankalampaa kuin mitä olisin odottanut. Aamulla piti hiippailla etsimässä vaatteita ja meikkejä ja koruja. Koko ajan oli sotkuista ja jonkun toisen vaatteita mytyssä lattialla. Likaisia tiskejä, jotka mun piti korjailla toisen jäljiltä, oli ympäriinsä. Mua loukkas vähän jopa se, ettei tää meidän vieras tykännyt meiän koirasta, vaan työnsi Nili-rassukan aina pois, kun se tuli häntä heiluen pyytämään rapsutuksia. Siis kuka voisi olla rakastamatta tota hieman epämääräiseltä haisevaa, läähättävää karvakasaa?

Anyways kotona on taas kaikki back to normal. Pikkusisko mm. just totes irtisanovansa sisarussuhteensa muhun. Ihmeen nopeasti vieraiden läsnäollessa perheenjäsenten välillä ollut kohteliaisuus haihtuu, kun jäädään taas vain tuttujen kesken.



En voi taas estää itseäni hehkuttamasta tota kevättä. Siis kuka tota voisi olla rakastamatta tai hehkuttamatta? Aurinko paistaa, linnut laulaa ja kevätkukat puskee ruskean liejun - jota myös maaksi kutsutaan - läpi. Vein eilen illalla koiran yksin yhdeksän iltahämärissä ulos, enkä voinut kuin hymyillä. Talot heijastuivat veden sileästä pinnasta, sorsat ja muut vesilinnut nukkuivat kaislikossa. Kaukaa katsottuna harmaassa ja ruskean sekaisessa maassa ei elänyt mikään muu kuin lemuava koiranpaska, mutta lähempänä katsottuna näki vihreitä versoja, ujosti taivasta kohti kurottelevia ruohonpäitä. Tallustelin tuttuja polkuja ja yhtäkkiä mieleen syöksyivät kaikki ne tuhannet miljoonat kerrat, kun olen noita polkuja kävellen ulkoiluttanut koiraa. Kaikki entiset murheet, ilot ja surut, vanhat tilanteet, draamat ja ongelmat. Tajusin sillä hetkellä, kuinka paljon olinkaan kaivannut jotain tuttua ja turvallista ja kuinka suuri merkitys historialla oikeasti on.

Lontoolaisen vieraani kasvoilta ei koskaan näkynyt samanlaista ihailevaa ilmettä kuin minun kasvoiltani, kun hän tarkasteli Helsingin harmaata ja sateista kevättä. Ei kai tätä osaa arvostaa kuin ainoastaan täällä kasvaneet. Tai jotkin hyvin tarkkasilmäiset, jotka näkevät kauneuden jopa Suomen karuissa maisemissa.

Rakastan tätä paikkaa niin kovin kovasti. Ja silti, there is something else out there... Somewhere in the world. Something I know I need to see, experience, fall in love with. En näe tulevaisuuttani missään muualla kuin täällä, kotona, mutta toisaalta näen sen jokaisessa matkailumainoksen kuvassa, seinällä olevassa maailmankartassa ja tunnen sen sisälläni, kaipuuna jonnekin muualle.



Maailma on niin valtava ja aikaa on niin vähän.

......

Ensi kerralla lupaan postauksen, jossa on sekä päätä että häntää ja joku punainen lanka, jota seurata. Tänään tuntui vain hyvältä antaa ajusten virrata ja sormien muodostaa epämääräisiä lauseita, läntätä sanoja sanojen perään miten tahansa huvitti. Nyt kuitenkin kokoan itseni ja menen lopettelemaan äidinkielen esseeni siitä, ovatko suomalaiset puhetavoiltaa epäkohteliaita esimerkiksi keskieurooppalaisiin verrattuna.