crack up

Okei, en nyt ehdi/jaksa viel kirjottaa mitää noist jutuist, jotka lupasin aiemmin. Sen sijaan saatte kuulla, mitä järkyttävän tajuttoman naurettavan hauskaa ja outoo ja hyvin odottamatonta tapahtu maanantain ja tiistain :D

Olin siis maanantain normisti juttelemas Shaquillen ja Crocon (uus saksalainen vaihtari) kaa ja yhtäkkii siihe käppäilee joku jätkä, jota en oo koskaan ennen nähnykään. Se nähtävästi oli huomannu mut, koska se ties mun nimen ja kaikkee :D Se sit käveli siihe ja sano "Venla, u're so beautiful. I just wanted to tell u." Mä olin mielessäni sillee "mitäXD" ja vähä aikaa töllötinki sitä suu auki, kun en ollu ihan varma miten sellasee ny pitäis reagoida. Lopult sanoin sit vaan "Thanks, thats really nice of you." Ja sit se vihdoin lähti :D

Myöhemmi sain kuulla Luisilt (ku se hengaa noiden jätkien kaa), et tää jätkä oli vaa yhtäkkii todennu et mä oon tosi kaunis, ja sit kaikki muut (Luis mukaan lukien, ud think he knows better!) oli ollu sillai "Go and tell her! Go, go!" joten se oli sit tullu. Se kuulemma kans rakastaa mua (MITÄXDDD) ja sitä se oli toistanu ja toistanu.

Tiistaina juttelin sit Andrean ja Katien kaa (täl kertaa oltii sisällä, koska ulkon oli kylmä) ja yhtäkkii se ovi aukee ja TAAS se sama jätkä käppäili sisälle. Siin vaihees olin jo sillei et ei voi olla totta. Jotai se siit jäisesti jutteli (se sano "Sup" -.-'') ja kysy et are we going to rickys on saturday. GOSH would they please come up with better lines than that? Seriously. Se oli semijäistä, koska Andrea ja Katieki oli sillei mitäs ihmettä (ne ei tienny maanantain tapahtumast) ja sit se jätkä aika nopee lähti.

Myöhemmi sain taas Luisilt kuulla, miten se raukkaparka oli yllytetty eikä se ollu ees sitä ovee ite avannu, vaan sen kaveri oli vetässy sen auki sen nenän edes. Koska annoin Luisille sen synttärilahjan tiistain, nii pyysin sen sinne meiän luo (sanoin vaa "Hey Luis, come here") ja sit ku Luis oli menny takas niide jätkäkavereidensa luo, tää randomjätkä oli ollu sillai "Luis, seriously, how do you do that?" :DD

Vähä mun käy kyl sääliks sitä, kun koko koulu kai tietää sen sokeasta rakkaudesta mua kohtaan (siis oikeest, this is what luis told me!), koska sen FB:s sille on kirjotettu kaikkee "When a man loves a woman" ja "Youre a smooth criminal my friend" ja hahahaha. Raukka.

Okei, en nyt tiiä miten tää oli mitenkään tärkeetä jakaa yhtään kellekää, mut hajoilin tälle nii pahasti, et aattelin et ehkä teitäki naurattaa :D On tää kumma ku either kiwi guys are REALLY random or then theyre REALLY shy. Why is the world so unfair.



Ja ainiin! Meiän koulus oli sellanen compliment pv, jollon pysty kirjottaa anonyymejä (no idea how to spell that) kohteliaisuuksia ihmisille, ja ne sitten toimitettiin niille. En tiiä muistaaks kukaan, mut tääl on toi yks *sshole, joka huus mulle sillo kerra "Show us ur tits" nii kirjotin sille sit "Show me ur tits" :D Must kyl tuntuu, et ne aatteli sen olevan törkeetä, eikä se ääliö ikin saanu sitä mun kohteliaisuutta, mut naurettii tolle silti aika semisti Kimin kaa :D Kuulostaa tosi tyhmält, kun sen täs tälleen selitän, mut se oli oikeest hauskaa!

Article for our monthly AFS newsletter

It is absolutely unbelievable how fast the time can fly. There are only six months left from my 12-month-exchange and I still feel like I need at least another two years to spend in New Zealand to fully become a kiwi.

I still remember the feeling when I started the countdown in my diary; when the big red numbers screamed fifteen days left in Finland; when I updated my blog with a topic “60 hours”; when I caught the bus to school for the last time. I didn’t really think about leaving and I started packing the night before. I slept only for about four hours – not because I was nervous, but just because packing for a whole year takes a wee bit longer than what I originally expected. I still remember what it felt like to stand alone in the house, after everyone else had already gone to bed, trying to get your head around the fact you wouldn’t see these familiar walls, that same kitchen table, that same cosy couch or anything in a whole year. That night, I didn’t really know what to feel. The morning wasn’t any better and I remember hoping the flight would be cancelled: if I only could sleep just few hours longer! I was still half asleep when I hugged my little sister for goodbye and kissed the younger one’s forehead because I didn’t want to wake her up.

I had invited two of my dearest friends to stay over for the night, and the other two came to the airport in the morning for the last goodbye. None of it felt real: saying goodbyes and “I’ll see you after a year”. I hugged my friends, my mom and my dad and slowly started to make my way down to the security check. Last hugs, and in I went. I had cried a bit, but not too much. I was actually pretty proud of myself for being so strong. When all the Finnish exchange-students had come through, we went to have some breakfast. It was then when I realised I had forgotten to give the bill of my contact lenses that I was supposed to give to my mom. It was still in the unopened packet in the bottom of my back bag. When I rang her to tell that it suddenly hit me: I wouldn’t see them for a whole year. Tears started falling down my cheeks and my voice broke. I said a fast bye-bye and told that I’d text her as soon as I get to New Zealand.

In that moment I considered breaking my arm, locking myself in the toilet or throwing up. Anything, so I wouldn’t have to get on that plane. Luckily talking with the other exchange students helped and realising I am not alone in this situation made me take my final steps into the plane.

From those days and feelings I have come a long way. The beginning of my year – as we would say in Finnish – was almost like “dancing on roses” (I am not quite sure how does that saying work considering roses have those nasty spikes in them) meaning that the beginning of my year was nothing but wonderful. Everything was new and exciting, people were friendly and I got along perfectly fine with my new family. Then came the downhill, the “culture shock” when I didn’t have so much energy and all I wanted to do was lay in my bed and sleep. I even started crying when I saw the cups I brought from Finland as presents for my new family.

It definitely hasn’t been an easy trip (even though I have to admit: I have the best host-family ever and they have made this so much easier for me). Those mornings when you just don’t want to get up from your bed, when every single thing reminding you about your home country makes you want to cry and when all you want is someone to speak your language so you could explain what you feel like are awful. Still – it’s all been worth it. Not once have I regretted coming here, no matter how awful I’ve felt. I’ve learnt so much about myself, others, New Zealand and my own Finnish culture. This experience is truly something unforgettable and something that has changed me and my values and probably will continue changing them for long time after this year. The confidence and understanding you gain are something that I don’t think can be learnt anywhere else.

There’s still half a year to go and I have decided those are going to be the best six months of my whole life.

Tylsä ja masentava kuvaton postaus (sori)

23/5/2011

Miks vaihods olo on näin hankalaa? Eiks se vois olla pelkkää ruusuil tanssimist ja ihanaa lepposaa lomailuu? Obviously not.

Yleensä vaihtareilla on 2 viikon unelma-aika, jonka jälkeen alkaa alamäki: koti-ikävä iskee, fiilis lomasta loppuu ja yhtäkkii vuos kuulostaaki jo iha hirvee pitkält ajalt. Mulla 2 viikkoo tais olla 3kk ja toi typerä aika iskee nytten (vähän ristiriitasii fiiliksii kuitenki, koska on the other hand i never wanna go back to finland again but then again sometimes i wish more than anything that i could get the next flight back home).

Täl hetkel on kyl oikeestaa iha hyvä fiilis ja itseasias tää aamu on ollu tosi hyvä (istun nyt siis koulus ku kirjotan tätä). P.E. tunti oli taas kiva ja oon tyytyväinen tän päiväseen omaan sosiaalisuteeni - se on hassuu miten joskus ei tunnu yhtään siltä, että haluu puhuu tasan kellekään, mut sit ku vihdoin pakottaa ittensä puhumaan, se tyytyväisyysfiilis on iha huikee.

EIlen illal ei iha näin hyvää fiilist kuitenkaa ollu. Olin koko eilisen iha sika väsyny (oma vika ku nukuin 5h - sigrid oli taas meil yöt) ja oon huomannu, et aina väsyneenä asiat on pikkase huonommin: sitä tulee surulliseks ja alkaa ikävöimään kotia. Itkeskelin itteni sit uneen jaa aamulla heräsin samaan surkeeseen oloon (, josta nyt oon onneks päässy jo yli).

Mulla on viime aikoin ollu himpun verran liikaa tollasii hetkii, jollon elämä vaan tuntuu hirvee epäreilult ja västttävält ja toivois vaa et pääsis himaa takasi siihen helppoon elämään, jota pysty vaan elelee sen kummempii pohtimatta. Itsetunto ja -luottamus on aika ajoin niin nollassa, ettei mtn rajaa ja välil se tuntuu iha mahottomalt tehtävält kivuta sielt takasin ylös (onneks mullon kuitenki tukeva host-perhe, Sigrid ja kaverit koulusta, jotka näyttää tykkäävän musta joka tapauksessa, no matter kuinka ällötäväks itteni ain välil koen).

En tiiä omas tilantees, mikä tän nyt on aiheuttanu. Ehkä se kun alan vihdoin huomaa ton bitchinessin that's going on in Kaipara or ehkä se, kun alan vähitellen muuttumaan pitkäaikasest vieraasta perheenjäseneks, mutten kuitenkaan haluu olla oma itteni (eli välttämät näyttää niit omii huonoi puolii ja uskalla olla grumpy ku ketuttaa), koska pelottaa ettei musta enää pidetä sen jälkee.

Oho, ku tuli masentavaa tekstii, emmä ny tääl kuolemas kuitenkaa oo haha. Haluun vaa olla rehellinen about the fact that this is hard ja honestly kaukan pelkäst ruusuil tanssimisest. Yhä edelleen kuitenkan tykkään Uudest-Seelannist ja nää ihmiset on ihanii (apart from the nasty bitches). Oon myös edelleen sitä mieltä, että tää on EHDOTTOMASTI kaikki tän arvosta, koska oon nyt jo oppinu niin tajuttoman paljon, ettei mitään rajaa. Osaan arvostaa Suomee, perhettä, itteeni ja ihmisissä rehellisyyttä ja luotettavuutta iha eri taval. Ja tiiän, et vaikka välil menee huonosti, niin kuitenki sielt aina noustaan! (:

26/5/2011

Ulkona sataa. Ja kun Uudessa-Seelannissa sataa nii tääl ei oo mitään sellast nössö tihityst ku Suomes, vaan tääl tuntuu ku koko taivas tippuis niskaa. Hieman on masentavaa täytyy myöntää
Ärsyttää ja ketuttaa, kun en pääse täst koti-ikäväst ja huonost olost oikee millää eroo. Siit kirjottaminen ja sen miettiminen tuskin auttaa (eli tyhmä minä) mut kyl se ainaki hetkellisesti helpottaa, kun saa vähän purettuu sydäntä.

Oikeestaa tää alko siit, ku maanantain i got told off by my host-parents for the very first time (oli muuten just vika ilta ennen mun synttäreit - mikä ajotus). Kävin ma eka salil ja sen jälkee menin suoraan tanssitunnille, jonka piti loppuu 8:15. No, se ei loppunu iha ajallaan ja kaikki oli hirvee huolissaa et mis mä ja Sigrid ollaan (Sigridin host-äiti, joka tuli hakee meiät ei tienny mis se tanssimesta on, nii se oli vaa vaellellu siel pimees ympäriinsä joku 30min). Meil ei ollu mitää ideaa, et ees oltii myöhäs, ku ei siel ollu mitää kelloo seinäl ja kännykät oli äänettömäl, koska - after all - me oltiin tanssitunnilla, joten ei sit ees kuultu ku meille yritettii soittaa. Host-vanhemmat oli mulle sit oikeest oikeest aika tosi vihasii ja sain kuulla aika pahan saarnan ku pääsin himaa siitä, kuinka meiän ois pitäny soittaa jollekin ja kertoo et oltii myöhäs. Typerint koko jutus oli se, et se tuntu niin perkeleen epäreilult ja väärält, koska en ollu ees tajunnu et olin tehny jotain väärin (tausin kyl sit ku näin niiden ilmeet).

Suomessa ei haittais, jos tanssitunti loppuis puol tuntii myöhäs ja tulisin sen takii vähä myöhemmi himaan. Suomessa en ois näin helvetin riippuvainen muiden ihmisten aikatauluist ja kyydeist ARGH TÄÄ ON NIIN KETUTTAVAA JA RAIVOSTUTTAVAA AINA TOISINAAN!!!!!!

No eniveis kyl mä ymmärrän miks ne kiles (ne oli vaa huolissaa ja after all they are responsible of someone else's child ja ne on lievästi sanottun kuses jos mulle käy jotain). Ja kyl niil on oikeus olla mulle vihasii, toi tuli vaa nii puun takaa etten oikee osannu valmistautuu. Pakko myöntää et purskahin vaa itkuu ton jälkeen - olin nii väsyny 2h urheilun jälkee ja muutenki se tuntu nii epäreilult ja kun oon yrittäny olla tosi täydellinen ja kiva, et nää tykkäis must varmasti ja mulle suututaa tollasest akfka.... Lukittauduin vessaan ja istuin siel lattial halaamas lavuaarii haha oisin varmaa ollu aika näky jos joku ois mut nähny! Host-äiti tuli sit hakee mut sielt ja join niiden kaa viel kupin teetä, ku olin vähä rauhottunu. En kyl puhunu hirveesti iha sen takii, et oisin varmaa alkanu vaa itkee lisää, mut se oli hyvä sellanen tunteiden tasotustilanne. Host-iskä vitsaili et is he forgiven and everything joten kai seki vähä pelästy sitä mun tunteen purkaust.

Jännää, yllättävän paljo tää oikeest autto, kun sain kirjotettuu kaiken ylös. Vielki kyl tuntuu et toi oli vähä epäreiluu, mut emt, ainaki tiiän et kaipa ne johonki asteesee asti välittää. Hyvä vaa i guess. Ja kylhä mä tänne tulles tiesin, et tälläsii tilanteit tulee pakostaki, ku heitetää kaks kulttuurii samaan huushollii eli eihän tos sinäänsä mitää yllättävää ollu. Mulle ei vaa tullu mieleenkää et toi ois jotenki paha juttu. So weird!

En nyt tiiä kuinka paljon tost tekstist saa sellasen käsityksen, et nyt jotenki oisin tosi vihanen mut hosteille ja mua kohdeltais tääl epäreilusti/huonosti but that's definitely not the case. Oon vielki sitä mieltä, et sain parhaan host-perheen minkä vaa saada voi ja ja nää on oikeesti ollu ihan taju ymmärtäväisii ja ihanii mua kohtaan. Välil vaa tulee tollasii päivii, kun menee jo valmiiks huonosti ja sit heitetää viel vähä lisää vettä myllyyn ja se on sit siinä.

Nyt tuli vähän kuvaton ja tylsä ja masentava postaus, mut tääkin on osa sitä vaihtarielämää ja tää on vaihtariblogi, nii kaipa tää tänne kuuluu siinä missä ne hehkutuksetki.

Pieniä voittoja

Taas yks viikko meni ihan hujauksessa - tai no ei ihan. Viime viikolla alko siis koulu ja ekat kolme päivää oli täyttä tuskaa suoraan sanottuna. Halusin vaan himaan enkä tykänny yhtään ja plää. Keskiviikkona taas kaikki kuitenkin muuttu ja nyt taas rakastan kouluu haha. Mul tuntuu aina menevän hetki et totun uuteen rytmiin, mut kaipa tää tästä paranee kunhan oikeen kunnolla pääsen sisälle mun nz elämään.

Viime viikol ei tainnu mitään kamalan ihmeellist tapahtuu, semmosii joka päiväsii pienii taisteluit omaa epävarmuuttaan vaan. Oon tääl ollessani voittanu jo kaikkii semmosii pelkoi ja epävarmuuksii, joita oon ennen pelänny kuollakseni. Voisin nyt ihan itteeni kehuakseni ihan listan rustata, että mitä kaikkea pientä oon jo ehtinyt saavuttaa.

1. Englannin puhuminen on aina ollu mulle ihan törkeen iso haaste. Mulla on setä Etelä-Afrikasta, enkä pitkään aikaan edes hänelle suostunut puhumaan englantia. Halusin aina ihan sikana ja rakastin kuunnella muiden keskustelua enkuks, en vaan ite halunnu osallistua. Niinpä on oikeesti aika iso juttu, että täällä mä oikeesti elän englannilla enkä jaksa enää ees välittää, vaikka teenkin mokia - tärkeintä on, että viesti menee perille!



2. Englannin lisäks oon sössöttäny espanjaa Luisille ja ruotsia Sigridille, mikä on tääkin aika iso juttu. Englanti ei nimittäin ollu ainoo kieli, jonka puhumista mä kammosin: oon koko pienen ikäni ollu semmone perussuomalainen, joka ei pukahda sanaakaan ellei oo varma että se on kieliopillisesti 110% oikein ja ääntäminen vähintään täydellistä. Nykyään ei tollasia ongelmia oo enää ollenkaan, oon vaan tosi ylpee, et osaan ees alkeet jostain kielestä ja puhua pälätän sitä sitte koko ajan jos vaan saan mahollisuuden.



3. Laulaminen yleisön edessä on aina ollu sellasta, minkä oon iteltäni kieltäny aina siitä asti, kun en päässy sille perkeleen musiikkiluokalle kolmannella luokalla. Täällä ollessani oon jo kuitenki 3 kertaa ehtiny lurittelemaan (is that even finnish? XD) yleisölle. Okei, se oli AFS-leirillä ja lauloin kolmen muun ihmisen kanssa mutta silti! Oli kuulkaa aikamoinen saavutus multa lauleskella maamme laulua ja maamamamamammamaamapaapapaapapaapapaa ääneen oikeille ihmisille.



4. Esitelmän pito luokalle englanniksi on myös päässyt mun En ikinä -listalleni, mutta oonpa mä jo senkin ehtinyt vetäsemään (ja niille, jotka tuntee mut: en ees muuttunu sigridin mukaan punaseks siis mitä ihmettä herra varjele!!) Charlien kanssa esiteltiin kirjasta Purple Hibiscus Eugene-pappa muulle luokalle.



5. Socceriin ilmottautuminen oli aika iso saavutus kans, kun ottaa huomioon, että oon fudispalloo potkassu elämässäni ehkä 2 kertaa. Siellä kuitenkin ollaan, eka peli ens keskiviikkon jäinks !



6. Tää nyt on vähän tyhmä, mutta leivoin eilen ekaa kertaa täällä ollessani, ja olin siitä niiin excited et huhhuh. Oon koko täällä olo aikani halunnu leipoo/kokkaa näille, mutten oo uskaltanu, kun oon pelänny et mokaan ja sitte musta ei enää tykätä. Mut ei, i made the most delicious muffins ever ja ainakin mun host-veljet rakastaa mua täl hetkel! (Vähän sössin sen kuorrutteen, but lets not tell anyone)

Enempää en tähän hätään keksi, vaikka kyl niit varmaan oliskin. Tosta kuitenkin saa vähän käsitystä siitä mitä mä ainakin (varmaan muutkin vaihtarit?) käy läpi päivittäin. Vaihdossa olo on jokapäivästä uusiin tilanteisiin tottumista, pikkusten haasteiden voittamista ja niistä voitoista saadun hyvän fiiliksen hehkuttamista. Itsevarmuus kasvaa vähä vähältä, ja vaikka siihen iskeytyy aika ajoin aika pahojakin kolhuja, aina se kuitenkin parantuu vaan entistä nopeammin, kun oppii arvostamaan itteään ja omaa kulttuuriaan ihan uudella tavalla. Mä oon ainakin oppinu Suomea ja suomalaisuutta kattomaan ihan uudesta näkövinkkelistä, eikä entisestä "Suomi on niin tylsä ja typerä ja tahdon vaan pois" -asenteesta oo enää tietoakaan. I can honestly say that i ♥ finland



Vaihdossa olo on myös sitä, että itsevarmuus ja kyky nauraa itelleen kasvaa niin paljon, että kehtaa laittaa 1) tälläsi wnb syvällisiä tekstejä kaikkien luettavaksi nettiin, 2) uskomattoman kauniita posetuskuvia itestään (okei tän voi kyl aatella äitienpäivä lahjan mammalle - eihän parempaa lahjaa ookaan kun kuva omasta tyttärestä, right?) ja lopuksi vielä 3) niitä mahdottoman onnistuneita videoita, joille kaikki kuulemma nauraa XD Kiitti vaan. pyh.

Happy Royal Wedding!

Meillä on Royal Wedding ilta tulossa noin kymmenen minuutin päästä. Aikuisten bileet taas vaihteeks, mut ei se mitään siel on hyvää ruokaa naminam

Still alive !!

Anteeksiiii tiiän etten oo kirjottanu ihan sika pitkään aikaan ja mun on ollu jo tosi pitkään tarkotus tulla kirjottaa, mut jotenki en vaa millää ehi. Mullon semmone sivun pitunen Must be done -list, johon nähtävästi pitäis bloginki päivittäminen lisätä... Jotenki koulun + harrastuksien kaa pitää ihan törkeetä kiirettä, mut toisaalt tykkään enemmä olla koko aja menossa ku nyhjää paikallaa. Varsinki nyt viime aikoin oon kai jotenki alitajuntaisesti kelannu Suomee normaalii enemmä, koska oon parin yön nähny unta et oon himas ja aamul se on oikeest aika karseet herää ja tajuu mis on :( Sen takii on hyvä olla tekemist, etten ehi kelaa Suomee ja ikävää ja sellasii. VAIKKA yhä edelleen nautin olostani täällä oikeesti täysin rinnoin.

Lisään tähän postaukseen kuvia, joita oon tehny photographyssa (hirveet paineet siitki, ku ne muut on jotenki tosi ammattimaisii ja mä vaa leikin photoshopil teen läskei ihmisii ja sillai XD) Saa antaa mielipiteitä ihan oikeesti oisin niin kiitollinen!!











nää kuvat ei oo kyl yhtää hyvii, koska mä tykkään paljon enemmän documentary imageist, mut täl hetkel meiän on pakko tehä constructed images eli plää. viel loppuun tälläsii, joit en kyl varmaa saa käyttää, koska i wasnt inspired by my artists who ive been researching ja plaaplaplaa







edit1 i love my host-family nää on nii parhait ♥ host-iskä just totes et näytän iha hirveelt mun koulupuvus, mut onneks host-mamma korjas ja sano että "venla you look gorgeous". Se on hassuu et kaikki on aina tääl vaa gorgeous! Ihan joka ikinen. Eilen sain muute kuulla et oon beautiful varmaa ekaa kertaa elämässäni. Suomes olin aina vaan söpö tai max nätti. pyh

London

Lähtö on yliylihuomenna ja siitä myöhemmin vähän lisää juttua. Selailin äsken meidän vuoden takaisen Lontoon-reissun kuvia, ja ne nosti niin ihania muistoja pintaan, että oli pakko tulla jakamaan. Lontoo on mun number one rakkaus enkä malta odottaa, et pääsen sinne opiskelemaan ja asumaan ♥ Ainoa syy miksen oo viel sinne karannu on tää typerä alaikäsyys, joka rajottaa ihan pirusti liikaa.


































Ja hei, ottakaa huomioon, että me oltiin siellä viikko ja tossa on noin 2 ekan pvn kuvat :D Vähän esimakua siitä miten paljon kuvia Uudesta-Seelannista oletettavasti on tulossa...