Article for our monthly AFS newsletter

It is absolutely unbelievable how fast the time can fly. There are only six months left from my 12-month-exchange and I still feel like I need at least another two years to spend in New Zealand to fully become a kiwi.

I still remember the feeling when I started the countdown in my diary; when the big red numbers screamed fifteen days left in Finland; when I updated my blog with a topic “60 hours”; when I caught the bus to school for the last time. I didn’t really think about leaving and I started packing the night before. I slept only for about four hours – not because I was nervous, but just because packing for a whole year takes a wee bit longer than what I originally expected. I still remember what it felt like to stand alone in the house, after everyone else had already gone to bed, trying to get your head around the fact you wouldn’t see these familiar walls, that same kitchen table, that same cosy couch or anything in a whole year. That night, I didn’t really know what to feel. The morning wasn’t any better and I remember hoping the flight would be cancelled: if I only could sleep just few hours longer! I was still half asleep when I hugged my little sister for goodbye and kissed the younger one’s forehead because I didn’t want to wake her up.

I had invited two of my dearest friends to stay over for the night, and the other two came to the airport in the morning for the last goodbye. None of it felt real: saying goodbyes and “I’ll see you after a year”. I hugged my friends, my mom and my dad and slowly started to make my way down to the security check. Last hugs, and in I went. I had cried a bit, but not too much. I was actually pretty proud of myself for being so strong. When all the Finnish exchange-students had come through, we went to have some breakfast. It was then when I realised I had forgotten to give the bill of my contact lenses that I was supposed to give to my mom. It was still in the unopened packet in the bottom of my back bag. When I rang her to tell that it suddenly hit me: I wouldn’t see them for a whole year. Tears started falling down my cheeks and my voice broke. I said a fast bye-bye and told that I’d text her as soon as I get to New Zealand.

In that moment I considered breaking my arm, locking myself in the toilet or throwing up. Anything, so I wouldn’t have to get on that plane. Luckily talking with the other exchange students helped and realising I am not alone in this situation made me take my final steps into the plane.

From those days and feelings I have come a long way. The beginning of my year – as we would say in Finnish – was almost like “dancing on roses” (I am not quite sure how does that saying work considering roses have those nasty spikes in them) meaning that the beginning of my year was nothing but wonderful. Everything was new and exciting, people were friendly and I got along perfectly fine with my new family. Then came the downhill, the “culture shock” when I didn’t have so much energy and all I wanted to do was lay in my bed and sleep. I even started crying when I saw the cups I brought from Finland as presents for my new family.

It definitely hasn’t been an easy trip (even though I have to admit: I have the best host-family ever and they have made this so much easier for me). Those mornings when you just don’t want to get up from your bed, when every single thing reminding you about your home country makes you want to cry and when all you want is someone to speak your language so you could explain what you feel like are awful. Still – it’s all been worth it. Not once have I regretted coming here, no matter how awful I’ve felt. I’ve learnt so much about myself, others, New Zealand and my own Finnish culture. This experience is truly something unforgettable and something that has changed me and my values and probably will continue changing them for long time after this year. The confidence and understanding you gain are something that I don’t think can be learnt anywhere else.

There’s still half a year to go and I have decided those are going to be the best six months of my whole life.

Auckland once again

Ihanaa kun alkaa taas mennä hyvin! Muistan vielki, kun joku kuukaus sit oli toi karmee alamäki ja mikää ei vaa toiminu, ja nyt mul oli aivan mahtava viikonloppu ja muutenki elämä kukoistaa yay

Eka perjantaina olin taas lapsenlikkan. Se on kyl oikeesti tosi kivaa, koska kutsun ain vaa Sigridin kylää ja me katotaa telkkarii ja syödää :D Sigrid jäi meille sit yöks, koska aamul lähettii aikasi Aucklandin keskustaa metsästää mulle mekkoo for the school ball (joka on muuten huomenna excited!). Saatiin kyyti mun hosteilta, joten oltiin taas New Marketilla siinä 11 paikkeilla. Mentiin samaa reittiä pitkin, kun edeltävälläkin viikolla eli alotettiin shoppailulla New Marketissa ja käveltiin Parnellin (jossa syötiin maailman paras lounas) kautta Queen Streetille.




En ymmärrä tätä kylttiä.

Edeltävälläkin viikolla oltiin periaatteessa ostamassa mekkoo school ballii varten, mut sillon ei niin hirveesti keskitetty siihen shoppailuun, vaan lähinnä ihailtiin paikkoja. Nyt kuitenkin mekko oli pakko saada, koska h-hetkeen oli enää viikko. Näiden ball on tosi juhlava (ei lähellekää mitää sellast ku ksykin tanssijaiset) ja porukka panostaa mekkoihin, meikkiin, hiuksiin, kenkiin ja kaikkeen ihan hirveest. Melkein kaikki actual ball dresses jotka löysin oliki sellaset mukavat 400-500 dollarii. Mä en ihan niin paljo halunnu mekkoon käyttää (varsinki kun just ostin ton kameran) niin valikoimat ei ollu hirvee suuret. Enkä kyl muutenkaa ees tykänny niist kalliist mekoist, joit kokeilin päälle. Sen takii olinki niin onnellinen, kun löysin ForeverNew:stä sellasen koko mustan, juhlavan muttei kuitenkaan liian, ihanan mekon. Se ei ollu ku 150dollarii, joka on ball dressiks tosi halpa, eli äiti ei sun hirvee vihanen mulle pitäis olla hehe (:

Rakastan palmupuita

Kun mä olin vihdoin löytäny itelleni mekon, niin meiän piti enää löytää Sigridille kengät. Niinpä me käytiin läpi jokaikinen kenkäkauppa, joka varmaan koko Aucklandist löytyy. Mä yritin siin samal ettii itelleni kenkii to go with my dress, mut ainoot jotka löysin oli sellaset (okei ne oli ihanat) 500dollarin korkkarit, joten jätin ne sitte sinne kauppaa. Meillä ei kuitenkaa hirvee kauaa aikaa ollu, koska suoraan Aucklandist meiän oli tarkotus suunnistaa tiemmä Mildfordiin (North Shore, Auckland, joku ehk 15-20min bussimatka keskustast), jossa me yövyttiin mun host-serkun luon. Meiät oli nimittäin kutsuttu bileisiin jonnekin päi Albanyy, joka on kans North Shorella. Meiän piti sit käydä näyttää naamamme siel host-serkun kämpillä ja sopia hakeeko ne vai otetaanko taxi (ne haki) ja tälläi, ennen ku hiippailtii Annicalle, jolta saatii kyyti sinne bileisii.

Oon kerran aikasemmin elämässäni käyny Mildfordis ja sekin oli auton takapenkillä istuen, joten mul ei todellakaan ollu ideaa mite sinne pääsee. Meil ei ollu muuta kun osote ja 3 eri bussii, joiden tiedettii menevän sinne. Hypättiin sit tietenki väärään bussiin, ja koska tiesin et Mildfordis on kauppakeskus ja se on aika iso mesta, niin jäätiin sitte ekassa ison näköses mestas pois. Koska meiän jalat oli ihan puhki koko päivän kävelyst eikä Sigridil vielkää ollu niit kenkii ja meil oli viel joku 45min ennen auringon laskuu (tääl laskee aurinko jo jossain kuuden maissa, jonka jälkee ei hirveest enää tuntemattomil paikoil viitti kävellä) päätettii käydä nopee juomas kaakaot ja shoppaa kengät siit ostoskeskuksest. Kengät löyty ja mentiin nappaa kaakaot just ennen kahvilan sulkeutumist. Päätettiin sit kysyy silt myyjält, et miten sinne mun host-serkulle pääsee ja kun sanoin sen osotteen, se oli sillai et sori ette kyl oo Mildfordis vaan Takapunassa. YAY. No ei siin muun auttanu kun lähtee käppäilee Mildfordii päin, joka ei onneks ollu ku vaa joku 5km pääs. Käveltiin sit sitä päätietä pitki ja kysyttii ain neuvoo, kun nähtiin joku ja kyl me sinne loppujen lopuks sit onneks löydettii. Jalat oli kyl semikipeet :D

Host-serkku oli sit ihana ja heitti meiät Annicalle, jossa valittiin Annican bilekuteet ja sit saatiin kyyti taas sinne bileisiin. Ne ei mitkää hirvee isot bileet ollu, vaa joku 25 henkee. Suurin osa niist oli muit vaihtareit, jotka kaikki jo tunsin leireilt, mut oli sinne pari kiwiiki eksyny joukkuu. Mul oli tarkotus alunperin olla juomii, mut sit fiksuna tyttönä unohin ne himaan, joten eipä sit loppujen lopuks mitää ollukaa. Ei kyl haitannu pätkääkää, oikeest mulla oli maailman paras ilta!!! Tanssin vaa koko illan niide lattareiden kaa ja sain kans ihanimman kohteliaisuuden ikinä: Catalina sano et I move like a latina haha!! ♥ Muutenki olin iha sika otettu, kun ne kehu mun tanssimist ja ah mul oli vaan niin hauskaa! En oikeest malta oottaa, et pääsen kiertää Latinalaist Amerikkaa ja bilettää näiden ihmisten kaa.

I love latinos

Olin yhes vaihees menos vessaa ja mitä näinkään XD

Tän viikon keskiviikkon pelasin muuten koko koulun edes jossai unihockey turnaukses :D Koulubussis ekan kerran joku tyyppi (oon nähny sen mutten ikin kunnol puhunu) et haluisinks pelata niiden joukkuees, ku niilt puuttuis yks pelaaja. Olin sillai sori oon tosi huono hockeys, et ehkä ei. Ja mitä kävikään: siel mä lunchil sit juoksentelin jonku typerän pallon peräs koko koulun pällisteltävän haha! Kim ja Leo sai mun muuttaa mieleni ja oli se kyl iha sika kivaa pelaa, varsinkaa ku emmä ny oikeest nii huono oo. Semihuono vaa ;D Mut pakko totee, NZ are such assholes nytki siel joku ääliö oli huutanu "Show us ur tits" ku pelasin -.-'' Very mature indeed, turns me on ae!

mutjoo, besides that I love life

♥

ps. soriiii taas ihan surkee teksti, mut lopetin just kirjan "Chinese Cinderella" lukemisen (pitää lukee se enkkuu varte) ja se oli ihan törkeen surullinen, jote mult ei turha paljo ilost tekstii irtoo.

Soccer so far

Otin ton ihanan uuden kameran viime keskiviikkona kouluun, koska 1) meil oli art trip (joka btw oli ihan sika kiva hehee) ja 2) meil oli soccer game, jost kelasin et otan kuvii kans.

Mun suunnitelma perustu sille, et oon ain tähän asti pelannu vaan puol pelii - en tosiaan oo koskaan ennen tätä vuotta pelannu fudista, eli kuten olettaa saattaa olin aika useless siinä alussa, minkä takii oon pelannu tähä asti vaan puolikkait pelei. No, just tänä keskiviikkona valmentaja sitte päätti, että oon niin hyvä, ettei mua tarttekaa ottaa sielt kentält pois. Onneks Sigrid oli vähä kipeen (kuulostaapa kamalalt XD), jote se pelas vaa puol pelii = Sigrid otti kuvii yay!!

Soccer on ihan mahtavaa. Mä oikeesti rakastan sitä. Muistan, kun se alko niin inhosin joka sekuntii. Oli niin ärsyttävää olla niin osaamaton ja vaan huonontaa sen joukkueen peliin. Nyt kyl iteki huomaan, et oon kehittyny aika urakal (en vielkää oo kyl mikää hyvä), koska en enää pelkää sitä palloo ja tai niit muit pelaajii. Kim totes yks pv et pelaan aika aggressiivisesti haha. Sama juttu oli kyl tennikseski, paukutin ain sen pallon iha täysil takas, minkä takii väsyin iha sika nopee ja sit mokasin. Tyhmä minä.

Eniveis pelaan siis left defence, joka on ihanjees. Kerran pelasin mid defence, joka oli kyl noin 100 kertaa kivempaa, mut Jade on niin hyvä siin, etten yhtää ihmettele miks ne haluu sen siin pitää. Joskus haluisin kans kokeilla midfield, mut siin pitää olla ihan tajuttoman fit, et jaksaa koko ajan pinkoo edes takas puollustuksen ja hyökkäyksen välil. Viime keskviikkona oli ihan kamalan rankka peli muuten. Meil oli kotipeli ja se kenttä oli niiin mutanen ettei mtn rajaa. Ei siin voinu ees kunnol juosta, ku u just got stuck in the mud. Sen takii oon taas mukavan punanen noissa kuvissa heh.

Meiä joukkueel meni alku kaus aika huonosti: hävittiin suurin osa tai saatiin vaa tasapelei, mut viime viikol voitettiin 5-0 ja se oli varmaa semmone käännekohta, koska tänki viikon peli oli ihan sika paljo parempi, vaik se tasapelii päättyki. Ja ainii sain pari viikkoo sit kans player of the day yay !!!


Ready for soccer!













Ja itse peliin:




















Me pelattiin tollasessa liejussa HYI

Loppuun viel maailman ärsyttävin tilanne, kun juoksen ihan täysii vastapuolen pelaajaa päin ja se ehtii just potkasee sen pallon menee ennen ku ehit siihe