no tears, thats what i keep saying in my head

Suomi-elämään on ollut loppujen lopuks yllättävän helppo tottuu. Samoihin, vanhoihin rutiineihin oli naurettavan helppoa palata, ja vaikka oon ollu takasin vasta vajaan viikon tuntuu jo, etten koskaan olis ollut poissakaan. Uusi- Seelanti tuntuu etäiseltä, enkä osaa kuvitella viikko sitten itkeneeni sieltä lähtöä ja takasin kotiin tulemista.

Oon tällä hetkellä jotenkin niin onnellinen, josta mulle tulee välillä ihan sairaan huono omatunto: pitäis varmaan olla surullinen sen takia, kun joutui jättämään host-perheen ja eläimet ja kaverit ja kaikki, mutta mun kiireisyydelta ei tunnu jäävän aikaa suremiselle. Oon jo vajaassa viikossa ehtiny luomaan jokseenkin kiireisen ja tekemisen täyteyisen elämän itelleni, jonka täytyy myöntää olevan i - ha - naa niiden kaikkien ei mitään tekemättömien päivien jälkeen.



Uudessa-Seelannissa oli oikeesti niin tajuttoman paljon hankalampaa luoda elämää itelleen, koska siellä missä mä asuin ei päässyt tasan minnekään ilman autoa enkä viittiny kokoajan hosteilta kysyä, josko ne ajais mua kaikkialle. Koulun loppumisen jälkeen alko kesäloma, jolloin suurin osa kavereista kävi töissä päivät, kun mä märehdin himassa tekemättä mitään. Ja niin paljon kun rakastinkin mun Uuden-Seelannin elämää (ja kyllähän mä edelleen rakastan sitä paikkaa ja niitä ihmisiä yli kaiken), en voinu välttyy siltä fiilikseltä, että mun elämä oli vähän niinkun paussilla: en päässy eteenpäin opinnoissa, en päässy harrastaan tanssia, jossa mulla on palava tarve (yrittää) kehittyy, enkä voinu kun unelmoida töistä ja rahan keruusta.

Sen takii takasin Suomessa olo maistuu niin hirmusen makealta (can you say that?). Pystyn itse mennä tanssimaan ihan koska millon vaan haluan ja jopa kouluun pääsen ihan itse julkisilla!!!! Ennen näkemätöntä!! Ja julkisetkin toimii ainakin melkein ajallaan kaikesta tästä lumesta ja kylmästä ja pakkasesta huolimatta. Uskomatonta!! Ois tässä kuulkaa Waimaukun asujoilla hämmästelemistä, kun bussit menee 10min välein lumesta huolimatta, kun siellä bussit meni 5 kertaa päivässä ja tulivat mokovat yleensä vielä myöhässäkin (tai etuajassa - ei vaan koskaan ajallaan) ja siellä ei oo lunta ikinä ollutkaan.


Joten, tän takii rakastan rakastan rakastan Suomessa olemista. Tätä ihanaa itsenäisyyttä ja vapauden tunnetta. Ei haittaa vaikka kaverit kutsuu koppavaks (...), multa ei voi tätä onnea enää viedä! Seuraavan kerran kun jonnekin ulkomaille lähden, joko varmistan että siellä on hyvä julkinen liikenne tai sitten perkele hankin sen auton (ja seuraava kerta tulee varmaan lukion lopetettua, jos vain suinkin saan rahat kerättyä. EXCITED ALREADY!!!:D)

Kuvat on meidän vaihtareiden farewell partysta, joka oli ihan tosi hyvä ilta !!! Näitä kuvia äsken selaillessa tuli niin kova ikävä kaikkia vaihtareita :( Ne on oikeesti ihan tajuttoman mahtavia tyyppejä jokaikinen. Haluun niin käydä jokaista näkee jossain vaiheessa mun elämää.

oh baby,

please dont leave me now,

kiss me till the sun goes down

no tears,

thats what keep saying in my head,

tryna hold it together,

scared im gonna lose you forever,

and ever

no tears

in FINLAND

Toinen kokonain päivä kotona käynnistyi tänään aamu puoli neljältä, jolloin heräsin kesken unien enkä saanut enää unta vaikka kuinka yritin. Ihana jetlag. Aamu kaheksaan mennessä, kun porukat vihdoin heräs, olin jo ehtinyt lukea kirjaa, siivota huoneen, juoda teetä, syödä suklaata, antaa koiralle aamiaisen, katsoa vanhoja kuvia, katsoa leffan, viedä koiran lenkille ja makoilla sängyllä ihmetteln maailman menoa. Nyt väsyttää aika perkuleesti mutta sänkyynhän en mene kuin vasta illalla - yritän päästä takasin Suomen aikaan as soon as possible.

Mites tätä kotona olemista sitten oikein kuvailis. Oon ollu ku haamu Uudesta-Seelannista lähdettyä. Oon hämillään, sekasin ja olo on hassu. Ihana olla kotona joo, mutta silti huomaan yhä uudelleen ja uudelleen kuinka keittiön ja vessan tasot on ihan liian matalalla, kuinka vessan oven lukko vääntyy väärään suuntaan ja kuinka telkkaria katsottaessa pitää laittaa tekstitykset pois päältä, ennen kuin pystyy kunnolla keskittymään.

Uudessa-Seelannissa totuin vähän niinkun ulkopuolisena oloon. Aina isommalla porukalla, en voinut välttää sitä outsider fiilistä. Ne oli kaikki tuntenu toisenta vaippaiästä asti ja isossa ryhmässä inside läpät, joita mä en välttämät aina ymmärtäny, otti vallan. Sen takii must tuntuu Suomessakin vähän siltä, et oisin ulkopuolinen. Erilainen. Taas. Sori kaverit jos oon vähän outo, mut yritän kyl oikeesti olla taas normaali.

En oikein osaa päättää, että onko mulla ikävä Uutta-Seelantia vai ei. Tavallaan on, tietenkin. Kaipaan kesää (!!), perhettä, maaseutua, meiän hevosia, teehetkiä illalla tv:n edessä, viinilasillisia illalla ulkona istuessa. Mutta toisaalta, ei yhtään. Eilen illalla kirosin koko typerää vuotta, joka teki musta ei mihinkään (Suomeen tai Uuteen-Seelantiin) kuuluvan, toisinaan ihan liian epävarman ärsyttävän ihmisen ja joka erkaannutti mut kavereista ja perheistä. Miten erilailla asiat oliskaan jos en ois koskaan lähtenykää?

Mutta sitte taas, emmä osaa enää ees kuvitella elämääni ilman Uutta-Seelantia. Mä  r a k a s t a n  sitä paikkaa. Oon nyt jo alkanu säästää rahaa, et pääsen kolmen vuoden päästä takasin. Kaipa tässä pitää vaan koota oma hämmentyny pää (hmm... i dont think you can say that) ja alkaa rakentaa jatkoa vuoden ajaks tauolle jääneelle elämälle. Onneks mullon apuna mahti kavereita, joille en kerro tarpeeks usein kuinka kiitollinen oon. Tästä nousuun taas!

in LOS ANGELES

Noin 12h lentämistä edessä, noin 22h edessä. I - ha - naa. Oon nyt jo korviani myöten täynnä koneruokaa, konevessoja, konepenkkejä, koneen melua ja koneen kaikkea. En malta odottaa, että pääsen Suomeen takas eikä tartte tehä tollasii hirviölentoi enää vähään aikaan.

Tää koko matka on ollu hirveetä (no ei oikeest) draamaa, koska mun matkalaukku paino kolmekymmentä yksi kiloa ja sen lisäks mulla oli mun photography boards ja kaikkee. Jouduin maksaa 75dollarii, mikä oli iha okei. Ainoo joka nyt pelottaa on, että joudun Finnairin lennolle vaihdettaessa maksamaan jonkun törkeen suuren summan. Mutta äiti kyllä mulla on hyviäkin uutisia: mun uutena vuotena kadonnu laukku löyty!! Jee.

Mun viimenen päivä oli aivan mahtava. Nukuin pitkään ja aamulla en halunnu nousta sängystä, koska en halunnu mun "viimesen yön Uuden-Seelannin kodissa" päättyvän. Noin tunnin makoilun jälkeen vessahätä voitti ja mun oli pakko raahata pyllyni ylös. Viimeistelin pakkauksen, jonka jälkeen mentiin kahvilaan syömään aamiaista ja näkemään tuttuja viimestä kertaa. Myöhemmin päivällä mentiin Muriwaihin rannalla, mikä oli maailman paras tapa viettää vika päivä: mä rakastan sitä rantaa niin paljon ettei mitään rajaa. Syötiin myöhänen lounas viiden maissa, Andrea tuli kylään, käveltiin propertyn ympäri vikaa kertaa ja sitte lentokentälle. Mullei koko päivänä oikee ollu sellane fiilis et oisin lähössä ja tajusin vasta pari tuntii ennen lentokentälle lähtöö et ei perkele tässähä ollaa oikeesti lähössä! Aloin siinä sitte itkeskelee samantien, olipa hauskaa.

Muthei nyt toi lentoemäntä henkilö tuolla huutelee, että aletaan boarding in 15 minutes, joten pitäis varmaa lopettaa tää tähän. Lontoon lentokentällä ei mun tietääkseni oo ilmasta nettiyhteyttä, eli kuulette musta seuraavan kerran kun oon takasin Suomen kamaralla! Pitäiskö tässä sitten itkeä vai nauraa.

My first time barbequeing (barbequing?)

0 days

Vajaan 24h päästä se on sitte byebye NZ and hello Finland.

Not quite sure what should I feel like.

 

I had my leaving bbq the other night. It was great that so many could make it cus it was the last time I'll see them. Until I come back for my 21st I mean. (Im the one with the red face cus I was crying)

There is one thing I will not be missing though. And that is my school shoes. I HATE(D) THEM !!

I lovelovelove this song.

youre always on my mind

ive been waiting so long

for you i wrote this song girl

Olipa random. No, anyway, viimeset päivät on menny aikalailla samallail kun kaikki edellisetkin. Pari (aika montakin) kyyneltä on tullu siellä täällä tirautettua, mutta kaiken kaikkiaan en osaa oikein kuvitella että oon lähössä. Toki on matkalaukku ainakin suurimmaks osaks pakattuna ja kaapit huutaa tyhjyyttään ja porukka halailee viimesiä kertoja ja sanoo että toivottavasti nähdään vielä joskus. Mutta emmä tajua. Maximissaan tuntuu että oon lähössä pariksi viikoksi jonnekin - ehkä Sydneyyn tai Eteläsaarta kiertelee. Mut Suomeen? Takasin vanhaan elämään? Ei pieni pää ymmärrä niin pitkälle.

Muutenkin mua ärsyttää, kun ihmiset sanoo toivottavasti nähdään vielä joskus. "I hope." "Hopefully." ARGH. Eiks ne vois vaan suoraan sanoa, että mehän perkele soikoon nähdään jossakin vaiheessa. Että Venla olet ihana ja mä tuun visiteeraa sua Suomeen seuraavan 5 vuoden sisällä. Että sitä odotellassa sitte. No, samalla asenteella kun Suomesta lähdettäessä. Ne, jotka ei vaivaudu pitämään yhteyttä niin ne ei oo sitte välttämättä mun kyynelien ja yhteydenpito yritysten arvosia ees. As easy as that (:

Ainiin, söin vikaks illalliseks fish and chips (fush nd chups). I love kiwi life ♥

I believe I can touch the sky

Ensimmäisen bungy hypyn jälkeen mulle luvattiin alennusta 60dollariin jos hyppäisin uuden hypyn seuraavan 6kk sisällä, joten eilen menin Andrean kanssa taas Auckladiin valmiina loikkaamaan 40m korkeelta sillalta. Tokalla kerralla bungy ei ollut läheskään niin pelottava (vaikka olin silti aika kuset housuis), joten nautin siit paljon enemmän ja tällä kertaa muistan sen fiiliksen miltä se puutominen tuntu - IHAN MAHTAVALTA!! Rakastan bungy hyppyi ja aion niin tehä ton viel kolmannenkin kerran jossain päin maailmaa ja skydiving ois ihan sika ihana kanssa. Tällä kertaa mut upotettiin veteen noin vyötäsille asti, joka teki bungysta noin satakertaa kivemman ja nyt vähän kaduttaa etten ekal kerrallaki pyytäny upotusta veteen.